Recent Posts

    Sex tarinoita pojat in homo helsinki

    Jo kauan ennen kuin Karukoski oli aloittanut edes koekuvauksia, minulta oli kysytty sata kertaa, olenko mukana elokuvassa. Aivan kuin saisin seksuaalisuuteni ansiosta jonkin rannekkeen, jolla pääsen kaikkiin homohommiin tuosta vain. Kollegat joko olettivat, että olen tietenkin mukana tai ainakin hirvittävän innoissani ja kiitollinen siitä, että vihdoin suomalaisen teatterin kentällä on jotain tarjottavaa juuri minulle.

    Jos asian kääntää toisinpäin, se tarkoittaisi sitä, että juoksisin posket punaisena kysymään Kari Ketoselta, että oletko käynyt katsomassa sen Kuka pelkää Virginia Woolfia, kun siinä on niitä heteroita ja sinähän pidät pillusta. Saisiota ja Karukoskea ei välttämättä yhdistä kovin moni asia, mutta varmasti ainakin tämä: Kumpikaan ei tiedä, miten kaunis nuolaisuetäisyydeltä tarkasteltuna on se miehen kohta, jossa reisi muuttuu vatsaksi.

    Ei heidän tarvitse sitä tietääkään, mutta se näkyy heidän katseessaan. Teoksen ansio ja heikkous oli se, että siinä homous oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ominaisuus. Siitä oli siivottu kaikki rakkaus, herkkyys ja intohimo, yhtä ainoaa naishomoa ei esitelty. Homostelu, kiima ja feminiininen miesvartalo olivat koomisia elementtejä. Yleisö ulvoi naurusta, kun Kansallisteatterin heteromiehet kompastelivat pienten joutsenten tanssissa. Mietin, että esitys on niin syvällä suomalaisen teatterin patriarkaalisen miesmaskuliinisuuden kultissa, että se pikemminkin vain tukee toiseuttamista kuin purkaa sitä.

    Dome Karukoski ei puolestaan tehnytkään homoelokuvaa. Tom of Finland on henkilökuva, jonka päähenkilölle homous on vaikea olosuhde. Karukoski on aiemminkin keskittynyt elokuvissaan vaikeisiin olosuhteisiin. Leijonasydämessä uusnatsi rakastuu naiseen, jolla on tummaihoinen lapsi. Kielletty hedelmä -elokuvassa vaikea olosuhde on lestadiolaisyhteisö. Ne ovat eräänlaisia teemapuistoelokuvia, joissa olosuhde läpäisee koko elokuvan estetiikan: Katsoja kyyditään ammattimaisesti mietittyjen käänteiden kautta halki kokonaisuuden kuin vuoristoradassa ikään.

    Kun kuulin Karukosken tarttuneen Tom of Finlandiin, pelkäsin, että homoista tulee seuraava teemapuisto. Tom-elokuvassa homot laahustavatkin aneemisina piiloihinsa virkavallan väkivaltaa pakoon ja hymyilevät siellä haikeina toisilleen. Väärälle miehelle flirttailevaa Touko Laaksosta vedetään vessassa turpaan. Muotoilen muistikirjaani, että elokuva on kenties suunnattu sellaiselle katsojalle, joka tykkää silloin tällöin vähän potkia kevyesti homoja mutta on valmis luopumaan harrastuksestaan, mikäli saa tarpeeksi hyvät perustelut.

    Tämän kylän homopoika -nimellä hlbtq-aiheista bloggaava Eino Nurmisto kaipaa arviossaan elokuvaan väkivallan tilalle samaa iloa, jota on Tom of Finlandin piirustuksissa:. Ratkaisun taustalla lienee tarve pyytää symbolisesti historiaa anteeksi tuomalla omat virheet esiin. Se on ajatuksena reilu, mutta käytännön toteutuksesta jää tunne, että heteroväestö tunnustaa virheensä ja antaa itselleen anteeksi huonon käytöksensä. Hakattiinpa Tom of Finlandissa homoja sitten tarpeeksi tai ei, Dome Karukoski on onnistunut tekemään kauniin suurmieselokuvan, joka on tarpeeksi tuhma nostattaakseen pari kulmakarvaa mutta riittävän kiltti ollakseen nostattamatta yhtään erektiota.

    Munat pysyvät piilossa ja flirtti on kevyttä kuin kahvimainoksessa. Se on arkkityyppinen sankarin matka synkkien luolien kautta valoon. Pekka Strang on täydellinen Touko Laaksonen. Hän näyttelee jumalaisesti jopa silloin, kun hänen naamaansa on kiinnitetty vanhennusefektin nimissä puoli kiloa piimiinyttä silikonia.

    Vaikka elokuva ei varsinaisesti ole homoelokuva, sitä täytyy voida tarkastella homofiktion perinteestä käsin. Tässäkin elokuvassa homoseksuaalisuus merkitsee uhrin asemaa, josta kasvetaan ulos. Samoin kuin palkitussa Moonlight-elokuvassa hakattu, kyvytön homopoika kasvaa lihaksikkaaksi pahikseksi kuin jonkinlaisena pornoistettuna vapahduksena tyttömäisyyden ikeestä.

    Rodullistamiskeskustelussa nousee usein esiin toive siitä, että rodullistettu ihminen voitaisiin pikku hiljaa nähdä muunakin kuin eksoottisena merkkinä, olosuhteensa uhrina ja vähemmistön edustajana.

    En halua siivota väkivallan historiaa pois tai kieltää sitä, mutta kaipaan vaihtelua. Kaipaan brittiläisen Queer as Folkin eli Älä kerro äidille -sarjan Stuartin kaltaisia jumalaisia homoja, jotka eivät ole ylimaskuliinisia supersankareita tai vailla ongelmia mutta jotka rakastavat itseään häikäilemättä ja kaikesta huolimatta.

    En enää tarvitse heitä itse mutta tarvitsin silloin, kun rukoilin, että heräisin aamulla heterona. Seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevat nuoret ansaitsevat nähdä fiktiossa muutakin kuin väkivallan narratiivin, joka täytyy kokea ennen kuin voi olla vahva.

    Elokuvan ulkomaista menestystä voi hillitä hollywoodlaisittain vanhentunut aihe: Nyt tuottajia tuntuvat kiinnostavan sukupuolivähemmistöt. Kotimaassa aika tuntuu olevan Tomille otollinen: Tom-elokuvan vastaanotto on ollut erinomaisen hyvä. Tom of Finland on näyttävä, taideteollinen elokuva, joka ei loukkaa ketään ja vastaa varmuudella kohtuuttoman moniin odotuksiin.

    Elokuvaan ja sen somekampanjoihin voi kääriytyä tuntemaan hyväksyntää vähemmistöjä kohtaan turvallisesti kuin Finlaysonin lakanoihin ikään. Monille homoille se tarjoaa ylpeyden aiheen ja mahdollisuuden sovitukseen.

    Elokuvan kutsuvierasensi-illassa kyynelehdittiin traagiselle tarinalle mutta myös silkasta ilosta — vihdoin kansainvälisen tason elokuva vaikeasta aiheesta. Homojen keskuudessa vastaanotto on vaihdellut sukupolvittain: Tennispalatsin oviin liimattu Tom on kunnia-asia, heteroiden rinnalle nousu on koko ajan ollutkin pyrkimyksenä.

    Ikäisistäni moni on pitänyt elokuvaa liian kilttinä, mutta varsinkin Strangin sydämellisestä työstä on liikututtu joka puolella. Nuoremmat homomiehet puolestaan ovat olleet hyvin yksimielisesti valmiita istumaan Lauri Tilkasen naamalle.

    Kaikki ovat olleet iloisia, että Suomen satavuotisjuhlallisuuksiin on saatu myös vähemmistön edustajia. Tasa-arvoinen avioliittolakikin toteutuu vihdoin. Kaikki on ihan älyttömän hyvin.

    Joko kohta koittaa elokuvan julisteen lupaama vapaus, rakkaus ja rohkeus? Julkisissa ammateissa toimivat homomiehet, jotka eivät avoimesti halua puhua seksuaalisuudestaan, haluavat kuitenkin usein selittää minulle syynsä ikään kuin voisin antaa heille jonkin synninpäästön. Kaikki tietävät, että heidän esimerkkinsä jatkaa piilottelun perinnettä.

    Nuoret oppivat idoleiltaan, että kannattaa olla oma itsensä, paitsi jos on homo. Silloin voi kyllä elää esimerkiksi homosuhteessa, mutta siitä ei saa puhua. Näitä miehiä on tänä päivänäkin niin monia, etten itse osaa iloita tästä ihanasta avoimuuden ajasta.

    Totta on yhä jatkuva häpeä. Porvarillinen homoseksuaalinen häpeä on usein kaksisuuntaista: Hävettää, ettei ole hetero, sillä haluaisi olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen.

    Hävettää, että on homo, koska homoalakulttuurista löytyy kaikkea niin selittämätöntä. Mutta suljettujen ovien takana homot vetävät yhä kullinsa esiin ja kehittävät sellaisia heimoja, että jos niistä kertoisi Mika Niikolle, häneltä vääntyisi vihkisormus soiroksi.

    Dark roomeihin eristäytyvä hyperseksualisoitunut homoalakulttuuri nähdään joskus nimenomaan vastaliikkeenä heteronormatiiviselle todellisuudelle. Lontoossa homomiesten seuranhakusovellus Grindrissa on erityisen vilkasta sunnuntaiaamuisin. Metamfetamiinilla vauhditetuille seksijatkoille lähteneet pojat eivät enää tuntien panemisen jälkeen saa muniaan pystyyn, ja niinpä he etsivät jotakuta, joka vielä saa ja voisi tulla panemaan heitä kaikkia.

    Se maailma on aika kaukana Turun kaupunginteatterin leivostarjottimista ja niistä kirkon sisällä toimivista homopareista, jotka pyrkivät peräänantamattomalla vimmalla nousemaan heteroparien tasolle kaikessa.

    Jos kaikki on nykyisin niin vapaata, miksi homot vieläkin menevät niihin puskiin, joihin Touko Laaksonen sodan aikana ajettiin? Psykiatriystäväni mukaan puskaseksissä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta monien kohdalla se on itsetuhoista:.

    Moni homo joutuu kasvamaan valtaväestön inhon keskellä ja siirtymään sieltä homojen inhon keskelle. Suomessa homot nähdään usein huvittavina laihoina setinä, joilla on sateenkaarilipusta tehdyt kalsarit, mutta maailmalla homoyhteisön pinnallisuus on melkein koomista. Siellä Tom of Finlandin estetiikka ei ole utopiaa vaan tavoiteltavaa todellisuutta.

    Seuranhakuilmoituksissa sanotaan usein suoraan: Siis ei läskejä eikä naisellisia miehiä. Haussa on masc4masc, tosimies tosimiehelle. Tosimies on lihaksikas, maskuliininen ja niin lähellä heteroa kuin mahdollista.

    Hän tulee ja ottaa koko kadettikoulun saunan ennen kuin kukaan ehtii edes tajuta, mitä tapahtui. Kaiken keskellä hänen tarkkaan mitattu ja valokuvattu kullinsa seisoo kuin juhannussalko, jonka ympärillä koko maailma karkeloi.

    Dome Karukoski on väärässä. Jos Tom of Finlandilta peittää kullin, ei näe kuvien todellista luonnetta vaan kadottaa sen. Tom of Finlandin kulleja tulee tuijottaa, ihailla ja surra. Niissä on homomiesten historia ja nykypäivä. Tulevaisuudessa niiden takaa pilkottaa toivottavasti jotain muutakin kuin valtavat kassit.

    Viime vuosien aikana homoyhteisöön on tullut yhä enemmän miehiä, jotka määriteltiin syntymässä naisiksi, ja yhteisön patriarkaalinen arvojärjestelmä on räjähtänyt silmille.

    Naisviha ei missään tapauksessa ole vain valtaväestön synti. Cis-sukupuolisten homomiesten parissa inho feminiinisiä miehiä ja transmiehiä kohtaan voi olla jopa voimakkaampaa kuin valtaväestön keskuudessa. Seuranhakuapeissa munakuvat ja mittojen utelu tuntuvat olevan osa arkipäiväistä kanssakäymistä. Olen törmännyt miehiin, jotka eivät suostu tapaamaan ketään näkemättä lähikuvaa kyseisen tyypin genitaaleista.

    Tai ehkä Dome Karukoski on oikeassa. Ehkä kullit täytyy peittää, jotta heterot uskaltavat katsoa Touko Laaksosen kuvia. Ehkä homojen on yksissä tuumin hillittävä nussimistaan ja maltettava olla oikeamielisten heteroiden maskotteja niin pitkään, että homous liudentuu sosiaalisesta kastista seksuaalisuudeksi, joka se on. Ehkä homot voisivat keskittyä itsensä sijaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin, joiden asema on monin verroin heikompi. Itse tiedän vain tämän: Suomessa olen puhunut avoimesti seksuaalisuudestani ja elämäni on ollut hyvää, mutta siitä on tullut fiktiota.

    Näyttelen henkilöä, jolla on nimeni. Todellisuus muistuttaa itsestään muualla. Vieläkin, kun rakastaja New Yorkissa ottaa minua kädestä kiinni, minun koko ytimeni liukuu pois paikaltaan. Yksi pelkää väkivaltaa, toinen uskovaisten tuomiota, kolmas metsäläisten inhoa, mutta minä pelkään heikkoutta.

    Kun kävelen yksin ruuhkassa, olen vain ehkä: Minulla ei ole muuta statusta kuin se, jota kannan. Siihen voin vaikuttaa, sitä voin muokata. Mutta kun rakastaja ottaa minua kädestä kiinni, olen varmasti homo ja sen myötä minussa on kaikki ne merkitykset, jotka sana sisältää, päällimmäisenä heikko.

    En halua myöntää, että olen heikko. Ohessa oma näkemykseni "Hulivilipojan" kuvaaman "pornosodan" filosofisista taustoista: En ollut huomannutkaan tuota juttua Finnqueer-sivuilla. Juttu käsitteli näitä Kalle-kiistoja edeltänyttä aikaa, mutta oli yhtä kaikki oikein mielenkiintoinen ja tosi hyvää taustoitusta asiaan.

    Pervo on jäänyt kiinni housut kintuissa! Seuraa todellinen walk of shame , jonka aikana kiroan kavioiden lailla kopsuvia kenkiäni.

    Paraskin porno-ori, tuumin ja astun vielä yhteen portaikkoon. Siellä on kaappi, johon joudun jättämään myös muistikirjani, tuon viimeisenkin rekvisiitan, jolla olen epätoivoisesti yrittänyt viestiä olevani täällä kyllä ihan oikealla asialla. Kun lukusalin virkailija lopulta laskee eteeni kymmenisen tiiliskiven paksuista vuosikertaa Kalle -lehtiä, luovutan.

    Hyvä on, hyvä on! Olen tullut Kansalliskirjastoon lukemaan pornoa. Mutta tästä on seksi kaukana. Pornoa ja politikkaa Vanhoista suomalaisista homolehdistä muistetaan nykyisin lähinnä Psyke ry: Harvemmin kuulee sen sijaan muisteltavan Kallea — varsinkaan kaihoisasti. Lehtikeisari Urpo Lahtisen luotsaaman Lehtimiehet Oy: Nimi oli tietysti lainattu kulttihomo Monsieur Mosselta , mutta muuten lehdellä oli yhtä vähän tekemistä Mossen kanssa kuin mitä Urkki - ja Manu -pornolehdillä oli omien kaimojensa kanssa.

    Niitä Kallessa toki riitti, mutta varsinkin alkuvuosina sivuilla harjoitettiin myös aktiivista kansalaisvaikuttamista ja esitettiin radikaalejakin poliittisia näkemyksiä. Toistuvana aiheena ja kritiikin kohteena oli esimerkiksi suomalaishomojen kohtaama syrjintä, joka oli myös yhteiskunnan legitimoimaa rikoslain kehotuskieltopykälän, heteroseksiin verrattuna korkeamman suojaikärajan ja homoseksuaalisuuden sairausleiman vuoksi.

    Kalle tarjosi näille ahtaille asenteille vastapainoa julistamalla gay power -henkistä vapaan seksuaalisuuden ilosanomaa, jota se maahantoi suoraan San Franciscosta ja muista maailman meikäläismetropoleista. Niiden rinnalle tuli —lukujen vaihteesta lähtien myös kotimaan matkajuttuja osoituksena siitä, että aidsia edeltäneelle ajalle tyypillinen homojen seksuaali-irrottelu sujui myös täällä Pohjantähden alla. Kalle toimi lisäksi jo varhain portaalina suomalaishomoille räätälöityihin kaupallisiin palveluihin.

    Järjestötoimijoiden, eli Psyken ja Setan, tanssien lisäksi lehdessä mainostettiin nimittäin ahkerasti kaupallisten toimijoiden järjestämiä disko-, drag show- ja saunailtoja sekä ulkomaanmatkoja. Varsinkin seuramatkatarjonnan kautta Kallen voidaan ajatella avartaneen monen meikäläisen maailmaa täysin uudella tavalla. Kallen homosivuja lukiessa avautuivat epäilemättä myös monen heteron silmät. Koska sivut ilmestyivät osana heteropornolehteä, niiden voidaan ajatella raivanneen homoseksuaalista tilaa keskelle heteroseksuaalista ala kulttuuria.

    Erityisen merkittävää tämä oli, kun ajatellaan Kallen levikkiä ja lukijakuntaa. Suomalaisen aikuisviihteen veteraanin Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä selviää, että Kallen levikki oli parhaimmillaan   kappaletta ja että pornolehtien pääasiallinen lukijakunta koostui ammattikoulun käyneistä 18—vuotiaista poikamiehistä.

    Heistä monet kohtasivat ensimmäiset homonsa ehkä juuri Kallen sivuilla. Seksikeskeisyyden vuoksi Kallen ja sen oheisjulkaisun Mossen vastaanotto oli hyvin negatiivista varsinkin Seta-lehdessä , joka teki kaikkensa muuttaakseen vallitsevia ennakkoluuloja esimerkiksi aids-kriisin keskellä ja torjuakseen epidemiaa.

    Seksikeskeisillä jutuillaan Kallen voidaan toki väittää tehneen homoille karhunpalveluksen, koska jutut vahvistivat heterojen keskuudessa muutenkin vallinnutta mielikuvaa puskissa panevista peppupojista. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta.

    Tässä jutussa tarkastelen Kallen homosivujen sisältöä sekä suhdetta muihin suomalaisiin homolehtiin ja kentän toimijoihin. Materiaali koostuu vuosina — julkaistuista Kalle -lehdistä, joiden rinnalle nostan poimintoja myös Ysikutosesta ja Seta-lehdestä. Sen jälkeen homot vilahtelivat ja ennen kaikkea vilauttelivat kaikissa selaamissani Kansalliskirjaston Kalleissa aina vuoden loppuun saakka. Pornon sijasta sitä voisi kutsua esileikiksi, joka valmisti Kallen lukijoita siihen, mitä jatkossa olisi luvassa ja miksi.

    Minua sykähdyttävät täsmälleen samat diskorytmit kuin ketä tahansa vähän alle vuotiasta. Kun soulin syke jymisee Helsinki Clubin tai minkä tahansa muotidiskoteekin kaiuttimista, kylmät väreet kulkevat välittömästi pitkin selkäpiitäni.

    Ne ovat rytmejä jotka vievät väistämättä mukanaan, tanssittavat — ja kiihottavat! Silmäni etsivät sopivaa partneria ravintolasalin pimeässä. Löydän etsimäni silmät, katseen joka kääntyy hetkeksi pois… mutta palaa hetken kuluttua arasti takaisin minuun päin.

    Minä haluan hakea hänet tanssilattialle, olla hetken hänen partnerinsa, löytää yhteisen rytmin, tuokion mittaisen läheisyyden… Mutta minä en voi sitä tehdä — en sen ihmisen kanssa, jota nyt katson syvälle tummiin, arkoihin, kauniisiin silmiin.

    Me emme saa rakastella. Me emme saa koskettaa toisiamme. Minä en saa, sillä tuo suloinen olento on poika, samaa sukupuolta kuin minäkin. Vajoan tympääntyneenä tuoliini ja kaipaan kauas Suomesta, Kööpenhaminan [homoyökerho] Madame Arthuriin, Amsterdamin lukuisiin klubeihin, Las Palmasiin, Caprille….

    Vuoden Suomessa kahden miehen rakastelu ei toki ollut enää laissa kiellettyä, mutta asenteiden ahtauden vuoksi samasukupuolisen rakkauden liikkumatila tuntui kirjoittajasta yhä tavattoman pieneltä. Heteroravintolassa ei sopinut olla avoimesti homo, ja yleinen mielipide lähti siitä, ettei homojen sopinut tehdä mitään edes suljettujen ovien takana. Lopuksi jutun kirjoittaja kuitenkin saa ihailemansa pojan mukaansa ja esittää suorastaan uhmakkaan vetoomuksen: Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden.

    Rakastellaan niinkuin [sic] muutkin. Meillä on siihen täysi oikeus. Sanat oli todennäköisesti suunnattu yhtä paljon Kallen hetero- kuin homolukijoillekin.

    Homoille sanat toimivat voimapuheena, ja heteroille ne pyrkivät perustelemaan sen, miksi heidän pornobuffetiinsa katettaisiin jatkossa lautanen myös homoille. Siinä todetaan, että suomalainen yhteiskunta vainoaa lainmuutoksesta huolimatta edelleen seksuaalisia vähemmistöjään vrt. Juttuun haastateltu Pekka kertoo menettäneensä homouden vuoksi työpaikan, koska yhteiskunta ei vieläkään hyväksy homojen näkyvyyttä lukuun ottamatta sääntöä vahvistavaa poikkeusta: Joku Monsieur Mosse voi pelleillä julkkis-homona kaupallisista syistä, mutta meille muille se on edelleen mahdotonta.

    Traaginen naamioleikki saa jatkua. Ainoana henkireikänään Pekka näki ulkomaanmatkat Manner-Eurooppaan ja Välimerelle, ja Kallen homosivujen voidaan sanoa profiloituneen nimenomaan tämän reiän esittelijänä ja kaupittelijana. Sieltä kun löytyi homodiskojen lisäksi meikäläisten oma kaupunginosa homomaitokauppoineen kaikkineen sekä ennen kaikkea avoimuutta ja onnea ilman syyllisyydentuntoja: Terveisiä poikien paratiisista — miljoonakaupungista, joka kuhisee MEITÄ — kauniita, ihania, vapaita ja vapautuneita ihmisiä.

    Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Tätä valtavaa ihmisjoukkoa yhdistää asia, joka on meille keskeisempi kuin kaikki muut.

    Homojen vastustajien kutsuminen sikamaisiksi pikkuporvareiksi ja vallankumouksen lupailu ovat esimerkkejä siitä, miten Kalle valoi meikäläisiin taistelutahtoa Ysikutoseen ja Seta-lehteen nähden poikkeuksellisen kovin painotuksin. Seuraava kappale oli varmuuden vuoksi lihavoitu: Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. Se vastaa hyökkäyksiin samalla mitalla, väkivallalla ja tarvittaessa aseellisillakin vastaiskuilla. Homoseksualistit harjoittelevat kaikkialla Yhdysvalloissa itsepuolustusta, karatea, nyrkkeilyä, jopa aseiden käyttöä.

    Yhtä militanttia homopuhetta ei varmasti ollut Suomessa kuunaan kuultu — varsinkaan julkaisussa, jonka levikki pyöri lähes neljännesmiljoonassa. Tämä oli kuitenkin vain ääriesimerkki, ja myöhempinä vuosina Kalle kävi kansalaisoikeustaistelua etupäässä makuuhuoneesta käsin. Siinäkin se seurasi tiiviisti kansainvälistä esimerkkiä, kuten vaikkapa aiemmasta New York -jutusta voi lukea.

    Kun kahdesta tuli kansa. Toistuvissa matkajutuissaan Kalle toisaalta maahantoi Suomeen aidsia edeltäneelle ajalle tyypillistä homoseksiutopiaa ja toisaalta loi sitä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä se, miten estottomasti lehdessä kaluttiin luvun alusta lähtien suomalaisia kaupunkeja ja kohtaamispaikkoja ja miten lehden sivuilla tarjottiin suomalaislukijoille seksilomavinkkejä ja jopa seksilomia muiden kaupallisten toimijoiden kautta.

    Erona vain oli se, että Ysikutonen joutui Psyken pää-äänenkannattajana hillitsemään hilujaan tarjotakseen jotakuinkin uskottavaa vastapainoa tuiki asialliselle Seta-lehdelle.

    Viimeksi mainitussa kun ei todellakaan kerrottu, miten lukija voi voimaantua maailman metropolien homopuistoissa neljäs puska vasemmalta käsin. Ysikutosen matkajutut kyllä ohjasivat lukijat oikeaan puskaan ynnä baareihin ja saunoihin, mutta niissä yhdessäkään ei herkuteltu kirjoittajien tai lukijoiden omilla seksikokemuksilla. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa.

    Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon. Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen.

    Jos vielä vuonna kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin: Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta.

    Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä.

    Homoseksuaaliseen suomi24 chat jyväskylä raskaus ja ruskea vuoto

    Samaan aikaan Tom of Finlandista alettiin järjestää myös isompaa, kansainvälistä tuotantoa, ja hetkessä oli selvää, kumpi toteutuisi. Dome Karukoski kiinnitettiin monumenttielokuvan ohjaajaksi, ja mukaan lähti myös Tom of Finland Foundation, joka vaalii Laaksosen perintöä. Haastatteluissa Karukoski painotti, että hän oli kieltäytynyt ulkomaisista töistä vain voidakseen ohjata tämän elokuvan.

    Ura-liikkeenä valinta tuntuikin oikealta: Tom of Finlandin taide on kansainvälisesti tunnettua, ja Karukoski tiesi, että valintaa pidettäisiin rohkeana.

    Sillä paljon rohkeampaa kuin olla esimerkiksi homo on olla hetero, joka alentaa itsensä homoksi. Karukoskea ei silti voi syyttää laskelmoinnista. Vaatii aitoa rohkeutta tuoda reippaan anaali-ilottelun mestari valkokankaalle sellaisessa maassa, jossa kolme katsotuinta elokuvaa vuonna olivat lastenelokuvia. Vastassa ovat ainakin Päivi ja Niilo Räsäsen heimon oikeaoppinen seksielämä ja rotkon toisella laidalla kynsiään teroittelevat kaltaiseni kyyt, joilla on paljon sanottavaa queer-aiheiden käsittelystä fiktiossa.

    Vähemmistöistä kertoviin teoksiin liittyy nimittäin myös kysymyksiä kulttuurisesta omimisesta: Samalla Karukosken pitäisi edetä urallaan ja mielellään suoraan Los Angelesiin.

    Suomijengi vaanii maakuntaviirit ojossa. Lisäksi Karukoskella on takuulla vielä omat poikaporukkansa, joille täytyy vakuuttaa, ettei kakkoseen ottaminen ole alkanut kiinnostaa temaattisista valinnoista huolimatta.

    Sorron, väkivallan ja salailun alta nouseminen kansainväliseen suosioon ja vapauteen on keskeistä Tom of Finlandin henkilökultissa.

    Minä en tiedä syrjinnästä mitään. Olen fantastisen menestynyt valkoihoinen, cis-sukupuolinen homomies. Minun on vaikea muistaa sitä, ettei aina ole ollut näin helppoa. Että oikeuksieni puolesta on taisteltu. Minua ei ole koskaan hakattu. En ole koskaan seurustellut, vain lumpustellut, ja vieläpä iloisesti ympäri maailmaa. Siksi en ole koskaan pystynyt samastumaan niihin sentimentaalisiin tarinoihin, joissa kaksi miestä kyllä muuten rakastaisivat toisiaan mutta eivät saa, koska yhteiskunta ei ole valmis ja sota pauhaa ja uskontokin on.

    Häpeän tunnen, sortoa en. Mutta eihän kysymys ole tietenkään minusta. Kysymys on kaikista niistä, jotka eivät ole näin etuoikeutetussa asemassa.

    Kysymys on alistamisen historiasta ja sen tuntemisesta. Niistä homoperheistä, joissa vanhemmat eivät saa samoja oikeuksia kuin muut. Siksi kai on tärkeää tehdä elokuvia ja musikaaleja heikoista ja päähänpotkituista yksilöistä, joita hakataan ja rangaistaan sen tähden, keitä he ovat. Mutta kenelle niitä oikein tehdään? Ei ainakaan niille, jotka hakkaavat. Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalin yleisössä oli viehättävä kokoelma kulttuuriväkeä ja queer-ihmisiä. Vieressäni olevien rouvien teatterikerho käsitteli kokoontumisiin liittyviä leipomispaineita.

    Mikä leivos me oteta? Mustat, kiiltävät Tom of Finland -leivokset maksoivat seitsemän euroa kappale. Kaikki kävivät iloisen suvaitsevaisuuden hengessä ottamassa kuvia itsestään ja nahkahomopahvikuvasta. Minua nauratti ja hirvitti oma konservatiivisuuteni. Finlaysonin lakanoista lähtien Tom of Finlandin hilpeä tuotteistaminen on tuntunut yhtä kiusalliselta kuin ajatus siitä, että Walt Disney olisi nielaissut AIDS: Takanani katsomossa istui tapahtumaan nähden merkillinen lauma sählynpelaajan oloisia kölvejä, jotka olivat kannustamassa näyttelijäystäväänsä.

    Heidän raivokkaat, urheilulliset suosionosoituksensa liikuttivat. Mutta kun aplodit päättyivät, yksi pojista sanoi: Mä oon odottanu tätä hetkee koko päivän. En osaa kuvitella montaa niin tukalaa paikkaa heteromiehelle kuin homomusikaalin katsomo, jossa transvestiitit rouvineen iloitsevat vapaudestaan. Voisi kuitenkin ajatella, että juuri homokysymyksistä kiusaantuvat heteromiehet ovat se ryhmä, joihin homofiktio koettaa suvaitsevaisuussanomallaan vedota. Miten musikaali vaikutti poikiin?

    Vähensikö se esimerkiksi homottelua sählytreenien tiimellyksessä? Tuntuiko miesten välinen anaaliseksi heistä nyt helpommin hyväksyttävältä ilmiöltä, kun suoleen laskemisesta oli riimitelty kepeästi muovilavasteissa? Tapasin musikaalin näyttelijöitä ja kysyin heiltä, kenelle esitystä myytiin. Yksi heistä sanoi, että penkit täyttyvät keski-iän ylittäneistä naisista, jotka toki täyttävät teatterit muutenkin mutta ovat nyt aivan erityisen innoissaan.

    Hän arveli, että naisiin vetoaa miesvartalon railakas esineellistäminen ja humaani sanoma. Homofiktiosta innostuvat usein ihmiset, joilla on jo valmiiksi hyvin avoin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin. Se asettuu homouden normalisoinnin kulttuuriseen kaanoniin, johon kuuluvat Tahdon-kampanjat ja Marimekkoon pukeutuneet sateenkaariperheet.

    Samoin Elsa Saision vakuuttelut siitä, että hän on äitinsä Pirkko Saision seksuaalisuudesta huolimatta aivan normaali hetero sekä Jani Toivolan lannistumaton hymy metsäläisten pilkanteon edessä. Mutta mitä homofiktio edes on? Kuinka paljon homoutta teoksessa täytyy olla, että se alkaa edustaa vähemmistöä? Riittääkö pusu vai tarvitaanko kunnon jyystöä? Onko Tommi Kinnusen Neljäntienristeys homoromaani siksi, että siinä on yksi kaappitapaus?

    Kulttuuriin lyötävä homo-etuliite on ainakin minulle jo valmiiksi vastenmielinen. Siihen sisältyy usein epämääräinen kokoelma miehiä korkokengissä, diskomusiikkia ja muita tuhnuisia kliseitä. Ikään kuin munan mukana elämäänsä olisi pakko hyväksyä myös Madonna ja hihattomat paidat. Toinen sietämätön piirre on se, että tulee liitetyksi vain seksuaalisuutensa takia ihmisiin ja asioihin, joihin ei liity mitenkään.

    Jo kauan ennen kuin Karukoski oli aloittanut edes koekuvauksia, minulta oli kysytty sata kertaa, olenko mukana elokuvassa. Aivan kuin saisin seksuaalisuuteni ansiosta jonkin rannekkeen, jolla pääsen kaikkiin homohommiin tuosta vain. Kollegat joko olettivat, että olen tietenkin mukana tai ainakin hirvittävän innoissani ja kiitollinen siitä, että vihdoin suomalaisen teatterin kentällä on jotain tarjottavaa juuri minulle.

    Jos asian kääntää toisinpäin, se tarkoittaisi sitä, että juoksisin posket punaisena kysymään Kari Ketoselta, että oletko käynyt katsomassa sen Kuka pelkää Virginia Woolfia, kun siinä on niitä heteroita ja sinähän pidät pillusta.

    Saisiota ja Karukoskea ei välttämättä yhdistä kovin moni asia, mutta varmasti ainakin tämä: Kumpikaan ei tiedä, miten kaunis nuolaisuetäisyydeltä tarkasteltuna on se miehen kohta, jossa reisi muuttuu vatsaksi. Ei heidän tarvitse sitä tietääkään, mutta se näkyy heidän katseessaan. Teoksen ansio ja heikkous oli se, että siinä homous oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ominaisuus. Siitä oli siivottu kaikki rakkaus, herkkyys ja intohimo, yhtä ainoaa naishomoa ei esitelty.

    Homostelu, kiima ja feminiininen miesvartalo olivat koomisia elementtejä. Yleisö ulvoi naurusta, kun Kansallisteatterin heteromiehet kompastelivat pienten joutsenten tanssissa. Mietin, että esitys on niin syvällä suomalaisen teatterin patriarkaalisen miesmaskuliinisuuden kultissa, että se pikemminkin vain tukee toiseuttamista kuin purkaa sitä.

    Dome Karukoski ei puolestaan tehnytkään homoelokuvaa. Tom of Finland on henkilökuva, jonka päähenkilölle homous on vaikea olosuhde. Karukoski on aiemminkin keskittynyt elokuvissaan vaikeisiin olosuhteisiin.

    Leijonasydämessä uusnatsi rakastuu naiseen, jolla on tummaihoinen lapsi. Kielletty hedelmä -elokuvassa vaikea olosuhde on lestadiolaisyhteisö. Ne ovat eräänlaisia teemapuistoelokuvia, joissa olosuhde läpäisee koko elokuvan estetiikan: Katsoja kyyditään ammattimaisesti mietittyjen käänteiden kautta halki kokonaisuuden kuin vuoristoradassa ikään. Kun kuulin Karukosken tarttuneen Tom of Finlandiin, pelkäsin, että homoista tulee seuraava teemapuisto. Tom-elokuvassa homot laahustavatkin aneemisina piiloihinsa virkavallan väkivaltaa pakoon ja hymyilevät siellä haikeina toisilleen.

    Väärälle miehelle flirttailevaa Touko Laaksosta vedetään vessassa turpaan. Muotoilen muistikirjaani, että elokuva on kenties suunnattu sellaiselle katsojalle, joka tykkää silloin tällöin vähän potkia kevyesti homoja mutta on valmis luopumaan harrastuksestaan, mikäli saa tarpeeksi hyvät perustelut. Tämän kylän homopoika -nimellä hlbtq-aiheista bloggaava Eino Nurmisto kaipaa arviossaan elokuvaan väkivallan tilalle samaa iloa, jota on Tom of Finlandin piirustuksissa:.

    Ratkaisun taustalla lienee tarve pyytää symbolisesti historiaa anteeksi tuomalla omat virheet esiin. Se on ajatuksena reilu, mutta käytännön toteutuksesta jää tunne, että heteroväestö tunnustaa virheensä ja antaa itselleen anteeksi huonon käytöksensä. Hakattiinpa Tom of Finlandissa homoja sitten tarpeeksi tai ei, Dome Karukoski on onnistunut tekemään kauniin suurmieselokuvan, joka on tarpeeksi tuhma nostattaakseen pari kulmakarvaa mutta riittävän kiltti ollakseen nostattamatta yhtään erektiota.

    Munat pysyvät piilossa ja flirtti on kevyttä kuin kahvimainoksessa. Se on arkkityyppinen sankarin matka synkkien luolien kautta valoon. Pekka Strang on täydellinen Touko Laaksonen. Hän näyttelee jumalaisesti jopa silloin, kun hänen naamaansa on kiinnitetty vanhennusefektin nimissä puoli kiloa piimiinyttä silikonia. Vaikka elokuva ei varsinaisesti ole homoelokuva, sitä täytyy voida tarkastella homofiktion perinteestä käsin.

    Tässäkin elokuvassa homoseksuaalisuus merkitsee uhrin asemaa, josta kasvetaan ulos. Samoin kuin palkitussa Moonlight-elokuvassa hakattu, kyvytön homopoika kasvaa lihaksikkaaksi pahikseksi kuin jonkinlaisena pornoistettuna vapahduksena tyttömäisyyden ikeestä. Rodullistamiskeskustelussa nousee usein esiin toive siitä, että rodullistettu ihminen voitaisiin pikku hiljaa nähdä muunakin kuin eksoottisena merkkinä, olosuhteensa uhrina ja vähemmistön edustajana.

    En halua siivota väkivallan historiaa pois tai kieltää sitä, mutta kaipaan vaihtelua. Kaipaan brittiläisen Queer as Folkin eli Älä kerro äidille -sarjan Stuartin kaltaisia jumalaisia homoja, jotka eivät ole ylimaskuliinisia supersankareita tai vailla ongelmia mutta jotka rakastavat itseään häikäilemättä ja kaikesta huolimatta.

    En enää tarvitse heitä itse mutta tarvitsin silloin, kun rukoilin, että heräisin aamulla heterona. Seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevat nuoret ansaitsevat nähdä fiktiossa muutakin kuin väkivallan narratiivin, joka täytyy kokea ennen kuin voi olla vahva.

    Elokuvan ulkomaista menestystä voi hillitä hollywoodlaisittain vanhentunut aihe: Nyt tuottajia tuntuvat kiinnostavan sukupuolivähemmistöt. Kotimaassa aika tuntuu olevan Tomille otollinen: Tom-elokuvan vastaanotto on ollut erinomaisen hyvä. Tom of Finland on näyttävä, taideteollinen elokuva, joka ei loukkaa ketään ja vastaa varmuudella kohtuuttoman moniin odotuksiin. Elokuvaan ja sen somekampanjoihin voi kääriytyä tuntemaan hyväksyntää vähemmistöjä kohtaan turvallisesti kuin Finlaysonin lakanoihin ikään.

    Monille homoille se tarjoaa ylpeyden aiheen ja mahdollisuuden sovitukseen. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa. Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon.

    Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen.

    Jos vielä vuonna kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin: Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta.

    Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä. Silti, kyllä Härmänkin pojan rinnassa sykkii lämmin sydän. Hänen juroutensa sekä suomalaisen elämäntavan aiheuttamat estonsa karisevat viimeistään silloin, kun pääsee toisenlaiseen, estottomaan ja iloisesti käyttäytyvään seuraan. Paikkoihin, joita Suomesta ei luulisi löytyvän ollenkaan. Ne kaikki olivat vielä muissa ravintoloissa tiettyinä iltoina järjestettyjä tilaisuuksia — Suomen ensimmäisen varsinaisen homobaarin Gay Gambrinin avautumistahan saatiin odotella vielä nelisen vuotta [ks.

    Helsingin Diana-clubissa musiikki kaikaa nauhalta. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Lavalle tulee karvarintainen kaveri, alkaa esittää; aukoo suutaan laulun tahtiin, elehtii.

    Lanne hurmaa, käsi tekee kaarteen, norsunluurunkoinen kukkakoristeinen viuhka heilahtaa tyylikkäästi. Iltapuku on punainen ja pitkä. Peruukki vaalea, kihartuva, kukin koristeltu. Meikki on sitä luokkaa, että joko kasvotaiteen erikoiskurssi on suoritettu arvosanalla erinomainen — tai sitten sivellin luontuu käteen syntyjään.

    Rinnat on muokattu paikalleen, pehmeän muodon antaa kiinteän massan päälle puhallettu — kortonki! Kullankeltaiset rintakarvat rehottavat syvään, syvään uurretun iltapuvun kaula-aukosta. Nyt jutun kirjoittajat olivat kuitenkin tulleet katsomaan tavallista gay-keskiviikkoiltaa ilman sen kummempia tehosteita. Yhdeksän jälkeen ihmisiä saapuu sisään jo tasaisesti, katseet liukuvat, puheensorina yltyy, pikkupeput, farkut ja teryleenit heiluvat, ilmapiiri tihenee.

    Rytmikäs ja hyvin valittu diskomusiikki tunkeutuu luihin ja ytimiin. Jäämme ravintolasalin ovelle ihmettelemään eteemme aukeavaa väenpaljoutta, talo on tupaten täynnä, niin poikia kuin tyttöjäkin, vapaita paikkoja ei näy missään. Musiikki on hyvää, jatkuvatempoista, mannermaista, ihmiset tanssivat tanssimisen ilosta.

    Farkut ja sporttarit tuntuvat olevan rautaa. Siksi Studio on tällä hetkellä ehdoton in Helsingin gay-piireissä. Kyse oli Erkki Juhanin Ravintola Kaisaniemessä järjestämistä diskoilloista, joista voi lukea myös aiemmasta blogikirjoituksesta sekä QX.

    Ysikutosestakin tutun Antinous-nimimerkin jutussa kerrotaan diskon avajaisillasta näin: Illan mittaan selvisi, etteivät vain paikan ulkonaiset puitteet olleet erilaisia muihin gay-diskoihin verrattuna, vaan myös järjestäjät olivat uusia. Erikoismaininnan ansaitsee nuori disc-jockey, joka todella sai aremmatkin vaihtamaan kaljapullonsa ja drinkkinsä parkettiin. Sitä paljasta pintaa, tuli uimastadikan sauna mieleen.

    Shown taiteellisuus oli kyllä ehkä joillekin liikaa, mutta monet puolituntisen aikana nähdyt korkeatasoiset näyttelijäsuoritukset hämmästyttivät taas erilaisuudellaan toisia. Täydet oikeudet, suuri baari.

    Sydän hieman väristen astuin tunnelmalliseen, hämyisästi valaistuun ravintolasaliin, jossa jo nyt oli enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin edes olin osannut kuvitella. Ja lisää tuli koko ajan. Lauantai on suosittu ilta.

    Eteisen seinältä löytyi suuria tiedotuksia Club Cabaretin järjestämistä matkoista kaikille kiinnostuneille. Ravintolasalin muoto ihmisineen taas oli mielestäni jotain ainutlaatuista, ja mursuviiksinen englantia puhuva tiskijukka, aivan kun ei Suomessa olisikaan.

    Vieressäni istuva kaveri, Hannu, oli mukava ja hän hymyili kauniilla valkoisilla hampaillaan niin, etten tiennyt mihin käteni panisin. Tempaan Hannun mukaan parketille, johon suuren tungoksen vuoksi hädin tuskin mahdumme.

    Kohta tulee jo aamu, mutta vauhti vain jatkuu, aamukahteen asti. Silti viimeiset hitaat tulevat aikanaan ja pääsen painautumaan tiiviisti Hannun lämpöistä olemusta vasten. Hän maistuu hyvältä, mieheltä. Seta -lehden työryhmän kirjoittamassa jutussa kutsutaan Club Dianaa peitenimeksi, jonka alla harjoitettiin monenlaista hämäräbisnestä: Osavastuuta hämäräbisneksistä vieritettiin myös Lehtimiehet Oy: Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin.

    Kuittasin asian kädenhuitaisulla ja totesin, että nykyään ei enää nahistella menneistä, vaan alan järjestöt tuntevat vastuunsa yhteisömme etuja ajaessaan. Yhtä arvokasta on Psyken ja Ysikutosen työ, samoin Club Dianan työ. Koska on olemassa eri järjestöjä ja lehtiä, on olemassa eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Tällaisen tosiasian ei pitäisi olla riidan tai koston aihe vapaassa maassa.

    Jos se sitä on, pitäisi pysähtyä pohtimaan, aiheutuuko siitä enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Pääkirjoituksessa mainittiin, että asian selvittely oli kesken, joten lehti pidättäytyi muista kommenteista.

    On tuskin sattumaa, että Setan, Club Dianan, Lehtimiesten ja Psyken välit kriisiytyivät juuri vuonna — vain reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen aids-tapaus oli tullut lööppeihin. Tätä työtä teki myös Psyke esimerkiksi Ysikutosen sivuilla. Kallen ja Mossen sekä Club Dianan intressit taas olivat ensisijaisesti kaupallisia, ja ne jatkoivat yhä katteettomammaksi käyneen seksuaaliutopian kaupittelua kriisistä huolimatta.

    Ilman aids-kriisiäkin oli selvää, että Seta ei olisi poliittisine näkemyksineen voinut olla enää kauempana Kallen kaltaisen pornolehden visiosta, missiosta ja tavoitteista. Lukiessa huomio kiinnittyy seuraaviin kohtiin: Setalaiset haluavat eritoten korostaa ihmiskäsitystään. Kysymys on heidän mielestään ihmissuhteesta, ei seksistä.

    Todellisuudessa suhteita on monenlaisia, lyhytaikaisista elämänikäisiin rakkaussuhteisiin. Kalle itse esitteli alkuvuosien satunnaisia poliittisia irtiottoja lukuun ottamatta homoseksuaalisuutta juuri näiden yhden — etten sanoisi tuhannen ja yhden — yön tarinoiden kautta.

    Sekä Kalle että setalaiset uskoivat kyllä homoseksuaalisuuden olevan rakkautta, mutta Kallessa rakkaudella oli parasta ennen -merkintä. Aids-kriisi teki tästä näkemyserosta kysymyksen hengestä ja elämästä ja koko yhteisön tulevaisuudesta. Setan ja kaupallisten toimijoiden välisen kärhämän kulminaatiopisteenä voidaan nähdä paitsi Seta -lehden Club Diana -juttu myös Seta-aktivistien toimet, jotka johtivat Club Dianan homosaunan sulkemiseen.

    Olli Stålström kertoo edellä mainitussa Finnqueer -artikkelissaan setalaisten arvelleen, että saunassa harjoitettiin suojaamatonta seksiä. Kun hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tästä, setalaiset olivat kutsuneet lehdistön paikalle ja tehneet saunaan henkilökohtaisesti ratsian.

    Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti. Stålströmin mukaan operaation tavoitteena oli suitsia väitteitä, joiden mukaan homot tartuttivat tautia tahallaan. Samalla hän myöntää, että operaatio oli eettisesti ongelmallinen, koska kritiikki saunaa kohtaan oli mahdollista tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen sekä homoihin kohdistuvien pakkokeinojen tukemiseen. Sangen uskottava selitys Kallen onnistumiseen ja Mossen epäonnistumiseen löytyy Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä: Suomessa on aina ollut vaikeaa saada ostajia lehdelle, joka kaupan tai kioskin kassalla leimaa ostajansa homoksi.

    Käytännössä, sen lukijakunta on pääasiassa homoja, jotka suostuvat maksamaan muutamasta itselleen ja kaltaisilleen suunnatusta erikoissivusta täyden lehden hinnan. Mutta Kallen ostaminen ei leimaa ostajaansa samalla lailla kuin [ Mossen kaltainen] puhdas homolehti, siinä sen salaisuus. Samalla tunnustetaan lehden merkitys suurten massojen tavoittajana: Kallen homoeroottiset tarinat ovat parhaimmillaan olleet vilpittömien ihmisten elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kirjoittamia, rosoisia mutta usein myös aidon aistillisia tosikertomuksia.

    Lehden huonointa antia ovat taas olleet esimerkiksi nimimerkki Caesarin — — puisevat isku- ja naimaseikkailut eri puolilla Suomea. Selviä tilaustöitä, yhtä aistillisia kuin Valintatalon makkaramainokset ja seksikkäitä kuin seteliraha.

    Vaikka moisia isku- ja naimaseikkailuja karsastaisi kuinka, näin vuosikymmenten jälkeen niillä on mielestäni kiistaton arvo historiallis-fiktiivisinä dokumentteina. Historiallisina siksi, että mihinkään muihin tuon ajan kirjallisiin lähteisiin ei ole yhtä kattavasti ja säntillisesti kirjattu pienempien suomalaiskaupunkien kohtaamispaikkoja eikä varsinkaan kuvailtu niiden tunnelmia.

    Ja fiktiivisinä siksi, että seksikokemusten kuvailussa on usein melkoista kalavaleen makua — Caesar kun onnistui aina nappaamaan pelkästään suuria vonkaleita. Caesar etsi piirakkaa Karjalan laulumaita myöten, mutta homo-Suomen Lönnrotia hänestä on vaikea leipoa.

    PORNO SIVUSTOT SEKSISEURAA SUOMI HOMOSEKSUAALISEEN

    Minua nauratti ja hirvitti oma konservatiivisuuteni. Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti. Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Kun kävelen yksin ruuhkassa, olen vain ehkä:

    : Sex tarinoita pojat in homo helsinki

    Suomimeis pano homoseksuaaliseen seksi Sex tallinn pojat sex homo
    SUOMIDEITTI TREFFI HOMOSEKSUAALISEEN SUOMI24 Vaatii aitoa rohkeutta tuoda reippaan anaali-ilottelun mestari valkokankaalle sellaisessa maassa, jossa kolme katsotuinta elokuvaa vuonna olivat lastenelokuvia. Dome Karukoski ei puolestaan tehnytkään homoelokuvaa. Minulla ei ole muuta statusta kuin se, jota kannan. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta. Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden. Hyvä on, hyvä on!
    Sex tarinoita pojat in homo helsinki 651
    Sex tarinoita pojat in homo helsinki Hävettää, ettei ole hetero, sillä haluaisi olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Minulla ei ole muuta statusta kuin se, jota kannan. Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. En halua myöntää, että olen heikko. Tosimies on lihaksikas, maskuliininen ja niin lähellä heteroa kuin mahdollista.